”kuuntelin elon muskin haastattelua simulaatiossa elämisestä ja aloin ajattelemaan simulaatiota taiteena ja nämä tuli mieleen: mulla on kiinnostuksen kohteita. isoimmat niistä liittyvät olemassaoloon. pohdin asioita, teen vähän taustatutkimusta ja määrittelen rajat niille tuotoksille jotka viittaavat pohdintoihini. tämä on se taideosuus. taide on siitä kätevää että sen alueella mistä tahansa asiasta voi väittää mitä tahansa millä tavalla tahansa ja joku voi väittää silti että se teos, tuotos on relevantti (tai ei). mä en osallistu taidekeskusteluihin, eikä mun teokset osallistu niihin, se ei ole minustasta lainkaan kiinnostavaa eikä mulla oikein ole kompetenssia, paitsi joskus. mutta käytän kyllä taiteen konventioita ja sitten jotain muuta siihen päälle tai siitä pois, mä kai irrottelen asioita pois asiayhteyksistä tai päinvastoin. tuotoksiani esittelen galleriassa kun se on niin kätevää ja helppoa, varsinkin jos galleria on pieni.” markku pääkkönen
”i listened to a live interview of elon musk about our life as a simulation and began to think of simulation as art and these things came to my mind: i have things i’m interested in. the biggest ones are related to our existence. i ponder on things. then i do a bit of background research, and define the limits for the outputs that refer to my reflections. this is the art section. art is convenient. i can claim anything in its territory in any way, and anyone can still claim that it is a work, the output is relevant (or not). I do not participate in art conversations, and my works do not participate in them, it is not at all interesting to me. and i do not really have the competence except sometimes. but i do use conventions of art and then i do something else adding on or taking off that, i guess i remove things from contexts or vice versa. i exhibit the output in a gallery because it is so convenient and easy, especially if the gallery is small.” markku pääkkönen
Avopokeria väreillä
by OTSO KANTOKORPI
Minua on aina viehättänyt Markku Pääkkösessä Vapaan Taidekoulun modernistisen perinnön – tai ainakin kuvitelman siitä – yhdistyneenä jonkinlaisen ilkikuriseen ITE-asenteeseen, joka tuntuu leimaavan kaikkea hänen tekemistään, vaikka se ulkoisesti vaikuttaisikin äärimmäisen harkitulta ja aina niin komeasti viimeistellyltä. Tästä rakentuu ristiriita, jota on vaikea lähestyä analyyttisesti – siis konkreettisesti sen tektoniikkaa, rakenneosien yhteen liittymistä purkaen.
Pääkkönen itse muistelee sitä, miten aikoinaan meni Vapaaseen Taidekouluun miltei vahingossa erään ystävänsä neuvosta. Kun hän tuli Kasarmikadulle, missä koulu tuolloin sijaitsi, hän törmäsi ensimmäisenä Thomas Nyqvistiin, joka tuli vastaan sivellin suussaan. ”Tänne jään”, päätti Pääkkönen heti.
Ja sinne hän jäi – toimien sittemmin koulun opettajanakin. Päästyään ammattiluokalle hän sai heti muutamaksi kuukaudeksi potkut kirjoitettuaan Suomen Sosialidemokraattiin pienen artikkelin koulussa kyteneestä Tommi Mäkelän johtamasta taidekapinasta.
Pääkkönen muistelee koulua hieman kuin uskonnollisena yhteisönä, jossa piti olla ruodussa: ”Taiteellinen identiteetti piti kadottaa ja keskittyä vain hahmottamaan asioita valon ja värin kautta. Se oli ahdistavaa.”
Vuosikymmenten kuluttua Pääkkönen kuitenkin myöntää, että juuri tästä taustasta syntyi oiva työkalu, joka on käytössä vieläkin.
Vapaa Taidekoulu – varsinkin sen klassisemmalta kaudelta, jolloin muun muassa Tor Arne ja Carolus Enckell sekä Kauko Hämäläinen toimivat opettajina – on leimannut varsin voimakkaasti opiskelijansa tietynlaisiksi modernisteiksi. Kun toisaalta miettii juuri näitä opettajia ja heidän tuotantoaan, ei ole vaikea löytää heistäkään niitä poeettisia ulottuvuuksia, joiden soihdunkantajana Pääkkönenkin on tosiasiassa työskennellyt.
Vaikka hänet olisikin helppoa ulkokohtaisesti luokitella modernistiksi, ei hän itse koe asiaa siten. Varhaisissa vastavalotöissä, joita voi pitää hänen läpimurtonaan, hän toki työskenteli sellaisten elementtien kanssa, jotka voidaan mieltää modernismin perusmateriaaliksi, mutta ei hän itsekään tunnu olevan täysin varma: ” Olin modernisti… enkä ollut… ei kun olin…”
Lopulta hän kuitenkin kieltää olevansa modernisti. Perusteetkin löytyvät: ”En ole kiinnostunut kuvapinnan jännitteistä paskan vertaa.”
Hän korostaa sitä, että jokaisessa kuvassa tulee olla tarina. Tässä hän asettuu juuri sen ristiriidan ytimeen, joka minua on viehättänyt.
Kun katson hänen teoksiaan, näyttävät ne juuri siltä kuin hän olisi kiinnostunut kuvapinnan jännitteistä ollen vielä varsin taitavakin siinä. Samalla hän kuitenkin pystyy tekemään sen taikatempun, joka vasta tekee taiteesta taidetta: tuomaan mukaan sellaisia ulottuvuuksia, joita ei rationaalisesti kykene selittämään, ainakaan tyhjentävästi.
Pääkkönen on jo taustaltaan teoriassa tietoinen värien vuorovaikutuksesta, mutta hän itsekin korostaa, että värien kanssa työskentelemisessä ”kyse ei ole tiedosta vaan taidosta ja kompetenssista”. Kyse on siis lukemattomien toistojen tuottamasta kyvystä saada aikaan vaikutus, joka silti saattaa useinkin olla jopa tekijälleenkin yllätys.
Pääkkönen toimii yleensä systemaattisesti ja hän esittääkin, että ”periaatteessa kaikki työni voitaisiin esittää matemaattisina sarjoina.” En ihan usko häntä, mutta ei sillä ole merkitystä, koska sitä esitystä ei kukaan tee.
Yritän samastua. Olen aika hyvä pelaamaan sököä eli avopokeria, jota olen harrastanut ihan oikealla rahalla miltei koko ikäni. Väitän usein, että pelissäni ei ole mukana lainkaan kalkyylia, mutta näin sanoessani tiedän olevani väärässä. Siellä se kalkyyli on taustalla lukuisten toistojen vahvistamana. En vain ole tietoinen siitä.
Hieman paradoksaalisesti juuri tietoisuus on yksi Pääkkösen teemoista. On kuin hän yrittäisi kaivaa tietoisuuden kasvuun ja mahdolliseen muuntumiseen liittyvän henkilöhistoriansa värien kautta esiin.
Tuskin on sattumaa, että hän itse on kirjoittanut: ”Tietoisuuden ongelma on vaivannut minua siitä lähtien, kun kaksitoistavuotiaana kaaduin pyörällä matkalla kouluun Kuhmossa osuusliikkeen baarin edessä.”
Näinhän se todellisuudessa menee. Taideteorioissa voimme lähestyä asiaa puhtaasti, vaikkapa kontemplaation ja tietoisuuden välisessä ristivedossa. Pääkkösen teokset ovat usein sellaisia, jotka ulkoisesti voisivatkin juuri houkutella lähestymään niitä yrittämällä sulkea tietoisuutta pois, jotta ne voisivat omalla kontemplatiivisuuteen houkuttelevuudellaan – sellaisia ne usein ovat – tuottaa jotain ”puhtaan katseen” toteutumisen kautta syntyviä lisäarvoja taidekokemukselle.
Epäilen kuitenkin, että mukana on aina Pääkkösen oman henkilöhistorian kautta syntyneitä ulottuvuuksia. Taustalla ei ehkä siis sittenkään ole systemaattisia tietorakenteita vaan sopiva määrä iddiosynkraattista henkilöhistoriaa. Pääkkösen poetiikan olemassaolon kykenee havaitsemaan, mutta se ei avaudu ihan yksinkertaisten algoritmien hahmottamisella.
Olen koko ikäni ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta ja sitä kautta myös taiteilijoiden roolista arkkitehtuurissa. Nykyisenä sievien figuratiivisten muraalien aikakautena olen ollut aiheesta myös koko ajan lisääntyvästi huolestunut. Suomessa olisi ollut osaavaa taiteilijakuntaa tämän suhteen kehittämiseksi, mutta tulokset ovat jääneet varsin laihoiksi.
Pääkköstä edeltävistä taiteilijoista arkkitehtien kanssa on toiminut runsaammin oikeastaan vain Jorma Hautala. Olen keskustellut Hautalan kanssa hänen arkkitehtuurille tekemistään värisuunnitelmista useastikin, ja Hautala ei koskaan unohda mainita sitä, että ne eivät ole varsinaista taidetta kuten hänen muu tuotantonsa.
Tässä suhteessa Pääkkönen on omalta osaltaan edistänyt arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden suhteiden syventymistä, eikä hänellä ole mitään vaikeutta pitää näitä töitä myös omana taiteenaan. Yksi syy tähän on varmaan se, että Pääkkönen on löytänyt osaavat yhteistyökumppanit – kuten esimerkiksi arkkitehti Juha Leiviskä, jonka kanssa Pääkkönen toteutti teoksen Männistön Pyhän Johanneksen kirkkoon Kuopiossa vuonna 1992.
Oleellista on se, että taiteilija on prosessissa ajoissa mukana, jolloin teos syntyy aidossa vuorovaikutuksessa, eikä taide ole ainoastaan ulkokohtaista ja jälkikäteistä koristelua. Tästäkin syntyy toistoja ja kompetenssia, mitä Pääkkönen on viime vuosina saanut onneksi hyödyntää uudella Leinelän asuinalueella Vantaalla.
Leinelä on tietoisesti valinnut yleisnimekseen termin ’taideasuinalue’. Näin Pääkkönen on päässyt toteuttamaan alueelle yksittäisten teosten lisäksi jopa ’taiteen yleissuunnitelmaa’.
Hän joutuu tahtomattaankin vanhan tilanteen eteen.
Kun taide menettää optimaalisen katsomispisteensä, hajoaa joka suuntaan osaksi ympäristöään ja myös altistuu sekä päivänkierrolle että pidemmälle vuodenkierrolle, ”taiteellinen identiteetti” muuntuu väistämättä valoksi ja väriksi.
Pääkkönen sulautuu ympäristöön.
Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa kriitikko.